Viime kirjoituksesta on kovasti aikaa, pitkä pätkä ihanaa aikaa, ehkä yhtä ihaninta elämässäni. On ollut monta kuukautta kuumaa kuhertelua, lemmekkäitä hetkiä, romanttisia yllätyksiä, paljon yhteisiä päiviä. Olen saanut prinsessa kohtelua, punaisen ruusun, korvakorujen, hierontojen, hellittelyjen ja laatuajan merkeissä. Kipinöitä on tuntunut lentelevän puolin ja toisin. Luottamus on kasvanut ja toiveet yhteisestä tulevaisuudesta ovat nostaneet varovasti päätään (tosin olen kylläkin ne niitannut suurella nuijalla pikimmiten takaisin maanrakoon).

Kuukaudet on tuntuneet vilahtaneet yhdessä hujauksessa. Miksi hyvät hetket saavat siivet, mutta ikävät hetket tuntuvat vetävän perässään tonni tolkulla takorautaa.

Mies ei ole vieläkään rohjennut myöntää tai tunnustaa tunteitaan kuin tekojen saralla, välillä pelottaa, että koska mies on lähdossä muualle töihin, kunhan vain ensin niitä töitä löytää. Tuntuu, että miehen on ollut helppoa painaa kaasua kanssani kun lähteminen on kuitenkin edessä. Toisaalta ihanuudet tuntuvat siltä kuin hän haluaisi jättää kauniit muistot yhteisestä ajasta, elämän karuja puolia.

Muita ei maisemissa ole ollut, vaikka kiinnostuksen osoituksia on sieltä täältä tupsahtanut, vastakiinnostusta en kuitenkaan itsestäni ole löytänyt.

Pelottaa, mutta samalla en malta olla nauttimasta yhteisistä hetkistä ja niistä aion myös täysin rinnoin nauttia niin kauan kuin niitä riittää.