Lauantaina vietetyn, kostean tyttöjen illan jälkeen olo oli harmaa ja nuhjuinen. Suihkussa pesin tuhdit lakkakerrokset hiuksistani, puhelimessa nautitut synnit vartaloltani (joita erään minusta kiinnostuneen muusikon kanssa tuli harjoitettua), myös keittiö näytti siltä, että pöydän ääressä oli aamuyön tunteita tullut dipattua nugetteja vähän joka puolelle. Kaiken hyvän lisäksi oli laitettava uudet pakkelit naamaan ja suunnattava työpalaveriin (kuinka mieltä ylentävä krapula-aamun kruunu se onkaan).

Illalla mies tuli luokseni aikomuksissamme katsoa leffa ja nuhjottaa yhdessä, jonka jälkeen mies aikoin kömpiä omaan sänkyynsä. Takana hetkiä vietettynä yhdessä edellisenä päivänä ja sitä edeltänyt hiljainen viikko, jolloin molemmat kartoimme yhteydenottoja toisiimme, tietämättämme toistemme ajatuksista olla ottamatta yhteyttä. Miehen työnhaku ja uuden työn hankinta jostain muualta tuntuu olevan koko ajan lähempänä ja molemmat kai halusimme ja annoimme aikaa toisillemme.

Illan päätteeksi avasin keskustelua työnhausta ja tulevaisuuden näkymistä, tauosta ja tunteista. Mies oli sitä mieltä, että meidän olisi pikkuhiljaa himmattava juttua kaverillisempaan suuntaan, jotta lähdöstä ei tulisi niin vaikea. Olin eri mieltä, olinhan päättänyt nauttia yhteisistä hetkistä viimeiseen asti täysillä.

Keskustelu soljui hyvässä, mutta haikeassa hengessä. Mies myönsi ikävöineensä minua viime viikolla, myönsi olleensa mustasukkainen ja testailleensa minua. Oli myös salaa toivonut, että hiljaisuus viikolla olisi johtunut jostain uudesta ihastuksesta, jotta välien viilenemiselle olisi hyvä syy - kokonaisuutena helppo ratkaisu. Mies myös myönsi, että olen osasyyllinen siihen ettei hän ole kovin aktiivisesti töitä hakenut ei ole halunnut pois luotani. Mies kertoi myös kuinka paljon on nauttinut olostaan kanssani ja sanoi, että olen ihminen joka tuntee hänet kaikista parhaiten. Paljon kauniita asioita, mutta karua on se, että  pian nuo kauniit asiat ovat mennyttä. Molempia pelottaa, pelottaa sitoutua - jos se onkin virhe eikä juttu saakaan siitä uusia siipiä alleen, pelottaa jättää kaikki ne hyvät hetket taakseen - molempia se kuitenkin satuttaa. Mies kertoi myös oppineensa minulta paljon ja kertoi että olen tarjonnut kaikkea sitä mitä nainen voi tarjota, tukea, hellyyttä, seksiä, naurua, yllätyksiä, vakautta jne.

Mies oli keskustelun aikana sitä mieltä, että olisi ehkä parempi, että juttu tässä muodossaan olisi tässä. Ei enää seksiä eikä sen kummempaa, mutta ystävänä hän ei minusta kuulemma halua luopua. Suhteen kehittymisen esteenä kun on hän, sillä hän ei pysty heittäytymään tunteeseen, vaan haluaa harkita kaikki asiat ja päätökset viimeisen päälle, haluaa olla varma, että ratkaisu on oikea. Hän on aina ajatellut, että ensin on oltava työ, vakituinen asuinpaikka ja elämä kaikin puolin järjestyksessä ennen kuin hän voi sitoutua, nyt se ei sitä ole. Hän ei halua sekoittaa oman elämänsä kuvioilla kenenkään muun kuvioita. Itse olen valmis elämän muutokseen ja olen vapaa lähtemään mihin tahansa helmikuun jälkeen.

Minä olin sitä mieltä etten ole valmis noista ihanista hetkistä luopumaan, haluaisin jatkaa samaan malliin ja toivoin että mies koettaisi löytää itsestään heittäytymisvaihteen, joka osoittaisi tuleeko tästä oikeasti, antaisi tilaisuuden nähdä todelliset tunteet. Nyt kun juttu on pohjautunut jatkuvasti hetkessä nauttimiseen ja molemmat ovat periaatteessa vapaita tekemään mitä haluaa. Mies tosin pelkäsi, että suhde jatkaisi saman kehän kiertämistä mitä se on tähän asti ollut, onnenspurtteja, suhteen tilan pohtimista, hiljaisia aikoja ja huuman hetkiä.

Mielestäni ihanteelista olisi jatkaa suhdetta hetki kaukosuhteena n. tunnin matkan päässä toisitamme, jolloin molemmilla olisi tukikohta ja oma itsenäisyys, mutta silti suhde (jonka pitää siinä tapauksessa kukea jo seurustelunimikkeen alla) voisi jatkua ja olisi aikaa punnita tunteita ja ajatuksia. Jos ajatukset kallistuu yhdessäolon puolelle, voisi kesällä harkita yhteistä tulevaisuutta uudelleen. Minusta se kuulostaa seikkailulta jonka haluaisin kokea. Jos se osoittautuu virheeksi ei mitään silti ole vielä kiveen kirjoitettu.

Keskustelun kiteytti lausahdukseni, että molemmat voisivat kuvitella toisensa rinnallaan perhettä perustamassa ja yhteiseloa, muttei vielä. Kyse on nyt siitä miten siihen lopputulokseen päästään näiden vuosien ja epävarmuuden yli.

Päässä pyörii sekavia ajatuksia, olisinko itse valmis? Painostanko toista johonkin sellaisee johon hän ei ole valmis? Entä jos olenkin täysin väärässä, eikä meitä olekaan tarkoitettu toisillemme? Aika näyttää, mutta se käy vähiin. Olisiko jollakin myydä pikakortti tunteisiin heittäytymiseen tai jatkoaikaa pään selvittämiselle? Kaikki tarjoukset huomioidaan!