Lauantaina vietetyn, kostean tyttöjen illan jälkeen olo oli harmaa ja
nuhjuinen. Suihkussa pesin tuhdit lakkakerrokset hiuksistani,
puhelimessa nautitut synnit vartaloltani (joita erään minusta
kiinnostuneen muusikon kanssa tuli harjoitettua), myös keittiö näytti
siltä, että pöydän ääressä oli aamuyön tunteita tullut dipattua
nugetteja vähän joka puolelle. Kaiken hyvän lisäksi oli laitettava
uudet pakkelit naamaan ja suunnattava työpalaveriin (kuinka mieltä
ylentävä krapula-aamun kruunu se onkaan).
Illalla mies tuli
luokseni aikomuksissamme katsoa leffa ja nuhjottaa yhdessä, jonka
jälkeen mies aikoin kömpiä omaan sänkyynsä. Takana hetkiä vietettynä
yhdessä edellisenä päivänä ja sitä edeltänyt hiljainen viikko, jolloin
molemmat kartoimme yhteydenottoja toisiimme, tietämättämme toistemme
ajatuksista olla ottamatta yhteyttä. Miehen työnhaku ja uuden työn
hankinta jostain muualta tuntuu olevan koko ajan lähempänä ja molemmat
kai halusimme ja annoimme aikaa toisillemme.
Illan päätteeksi
avasin keskustelua työnhausta ja tulevaisuuden näkymistä, tauosta ja
tunteista. Mies oli sitä mieltä, että meidän olisi pikkuhiljaa
himmattava juttua kaverillisempaan suuntaan, jotta lähdöstä ei tulisi
niin vaikea. Olin eri mieltä, olinhan päättänyt nauttia yhteisistä
hetkistä viimeiseen asti täysillä.
Keskustelu soljui hyvässä,
mutta haikeassa hengessä. Mies myönsi ikävöineensä minua viime
viikolla, myönsi olleensa mustasukkainen ja testailleensa minua. Oli
myös salaa toivonut, että hiljaisuus viikolla olisi johtunut jostain
uudesta ihastuksesta, jotta välien viilenemiselle olisi hyvä syy -
kokonaisuutena helppo ratkaisu. Mies myös myönsi, että olen
osasyyllinen siihen ettei hän ole kovin aktiivisesti töitä hakenut ei
ole halunnut pois luotani. Mies kertoi myös kuinka paljon on nauttinut
olostaan kanssani ja sanoi, että olen ihminen joka tuntee hänet
kaikista parhaiten. Paljon kauniita asioita, mutta karua on se, että
pian nuo kauniit asiat ovat mennyttä. Molempia pelottaa, pelottaa
sitoutua - jos se onkin virhe eikä juttu saakaan siitä uusia siipiä
alleen, pelottaa jättää kaikki ne hyvät hetket taakseen - molempia se
kuitenkin satuttaa. Mies kertoi myös oppineensa minulta paljon ja
kertoi että olen tarjonnut kaikkea sitä mitä nainen voi tarjota, tukea,
hellyyttä, seksiä, naurua, yllätyksiä, vakautta jne.
Mies oli
keskustelun aikana sitä mieltä, että olisi ehkä parempi, että juttu
tässä muodossaan olisi tässä. Ei enää seksiä eikä sen kummempaa, mutta
ystävänä hän ei minusta kuulemma halua luopua. Suhteen kehittymisen
esteenä kun on hän, sillä hän ei pysty heittäytymään tunteeseen, vaan
haluaa harkita kaikki asiat ja päätökset viimeisen päälle, haluaa olla
varma, että ratkaisu on oikea. Hän on aina ajatellut, että ensin on
oltava työ, vakituinen asuinpaikka ja elämä kaikin puolin
järjestyksessä ennen kuin hän voi sitoutua, nyt se ei sitä ole. Hän ei
halua sekoittaa oman elämänsä kuvioilla kenenkään muun kuvioita. Itse
olen valmis elämän muutokseen ja olen vapaa lähtemään mihin tahansa
helmikuun jälkeen.
Minä olin sitä mieltä etten ole valmis
noista ihanista hetkistä luopumaan, haluaisin jatkaa samaan malliin ja
toivoin että mies koettaisi löytää itsestään heittäytymisvaihteen, joka
osoittaisi tuleeko tästä oikeasti, antaisi tilaisuuden nähdä todelliset
tunteet. Nyt kun juttu on pohjautunut jatkuvasti hetkessä nauttimiseen
ja molemmat ovat periaatteessa vapaita tekemään mitä haluaa. Mies tosin
pelkäsi, että suhde jatkaisi saman kehän kiertämistä mitä se on tähän
asti ollut, onnenspurtteja, suhteen tilan pohtimista, hiljaisia aikoja
ja huuman hetkiä.
Mielestäni ihanteelista olisi jatkaa
suhdetta hetki kaukosuhteena n. tunnin matkan päässä toisitamme,
jolloin molemmilla olisi tukikohta ja oma itsenäisyys, mutta silti
suhde (jonka pitää siinä tapauksessa kukea jo seurustelunimikkeen alla)
voisi jatkua ja olisi aikaa punnita tunteita ja ajatuksia. Jos
ajatukset kallistuu yhdessäolon puolelle, voisi kesällä harkita
yhteistä tulevaisuutta uudelleen. Minusta se kuulostaa seikkailulta
jonka haluaisin kokea. Jos se osoittautuu virheeksi ei mitään silti ole
vielä kiveen kirjoitettu.
Keskustelun kiteytti lausahdukseni,
että molemmat voisivat kuvitella toisensa rinnallaan perhettä
perustamassa ja yhteiseloa, muttei vielä. Kyse on nyt siitä miten
siihen lopputulokseen päästään näiden vuosien ja epävarmuuden yli.
Päässä
pyörii sekavia ajatuksia, olisinko itse valmis? Painostanko toista
johonkin sellaisee johon hän ei ole valmis? Entä jos olenkin täysin
väärässä, eikä meitä olekaan tarkoitettu toisillemme? Aika näyttää,
mutta se käy vähiin. Olisiko jollakin myydä pikakortti tunteisiin
heittäytymiseen tai jatkoaikaa pään selvittämiselle? Kaikki tarjoukset
huomioidaan!
maanantai, 28. tammikuu 2008
Kommentit